Miten oma keho toimii järkytyksen keskellä

Miten hän on ollut näin pieni <3

Silloin kun Väinö syntyi, kävi mielessä kaikki mahdolliset ajatukset. Sinä päivänä kun en enää liikkeitä tuntenut, en kuitenkaan osannut pelätä pahinta. Olimmehan me vain tavallinen perhe, eikä meille mitään voi sattua. Sitä kummasti kuitenkin huomaa itsekin olevansa yhtä haavoittuvainen ja hauras kuin kuka rahansa muukin. Siitä hetkestä, kun lääkärin suusta tuli sanat "vauvalla ei ole kaikki hyvin, raskaus on parasta purkaa" alkoi meidän perheen uusi ajanjakso nelihenkisen perheenä, mutta niin täynnä huolta ja raastavaa erossa oloa.

Ihmeellisesti oma mieli suojautuu monelta realiteetiltä ja näin jälkeenpäin kun mietin, niin olinpa skarppi! Yöt osastolla yksin erossa muusta perheestä, V yksin osastolla erossa meistä ja Ilkka M:n kanssa kotona koitti pitää mahdollisimman tavallista arkea yllä sille pienelle tuoreelle isoveljelle, joka ei päässyt pikkuveikkaa katsomaan. Vaikka Mikael oli valmis jopa imettämään vauvaa, jos sitten olisi päässyt myös sairaalaan.

Meidän sairaala-aika meni kohtalaisen äkkiä ja se oli lyhyt, mutta intensiivinen epätietoisuuden ajanjakso.
Kaikki oli auki. Mitä hapenpuute on mahdollisesti aiheuttanut, miten vauvan vointi lähtee kohenemaan ja kuinka sitä nyt olla, kun kaikki kävi niin äkkiä, niin aikaisin.
Oma kroppa jaksoi porskuttaa eteenpäin ja toivuin sektiosta niin hyvin, etten välillä edes muistanut että minut on juuri leikattu. Pakon sanelemana ajoin itse autoakin vain muutama päivä leikkauksesta, jotta pääsin vauvan luo.
Syömisestä ei meinannut tulla yhtään mitään. Aivan pakon edessä sain syödyksi ja kaikin voimin jouduin pidättelemään, etten heti oksentaisi juuri vaivalla syömääni ruokaa. Jo pelkästään maidontulon takia oli syötävä, mutta ette usko kuinka vaikeaa se on, kun kroppa pistää vastaan. Yksi hoitaja osastolla kysyi, että eikö sairaalan ruoat ole riittävän hyviä minulle kun aina saa viedä täyden tarjottimen pois. Tottakai ne olisivat varmasti maistuneet, mutta en vain saanut niitä alas. Pala kurkussa tuntui kokoajan.

Tasan viikko synnytyksen jälkeen istuin osaston huoneessa Väinö sylissäni. Odotin, että I ehtisi tulla sairaalalle ennen kuin Väinön aivojen ultra tehtäisiin. Pelkäsin ultrausta niin valtavan paljon, etten halunnut mennä sinne yksin.
Oloni alkoi muuttua huonoksi ja minua heikotti. Kysyin, olisiko osastolla aikuisten verenpainemittaria, sillä omien laskujeni mukaan sykkeeni on 38. Vetenpainemittari löytyi ja syke todella oli niin matala. Siitä sitten olikin lähdettävä itse acutan puolelle tarkistukseen ja vauva odottamaan isiä. En voi sanoin kuvailla kuinka vihainen olin itselleni ja kropalleni. Pettää minut nyt sitten hetkellä, millä vauva olisi minua tarvinnut! Sykkeen alhaisuudelle ei ole löytynyt vieläkään selitystä, vaikka sitä tutkittiin useaan otteeseen tämän jälkeenkin. Jännä homma tässä on myös se, että sykkeeni jäi alhaiseksi, mutta enää se ei häiritse ja tee huonoa oloa, vaan olen tottunut siihen jo. Välillä huomaan pientä huimausta ja pyörrytystä, jolloin mittaan sykkeen ja se pamppailee hitaasti, mutta varmasti 😀

Sitten, vajaa kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen oli Väinönn mahdollisen kotiinpääsyn aika! Menin heti aamusta sairaalalle. Luvassa oli fysioterapeutin tarkistus, kuulokoe, kotiinlähtötarkistus ja kotisairaalan kanssa sovittiin käytännön asioista Siirryimme kotisairaalan piiriin, kun nenämahaletku jätettiin ruokailun tueksi vielä kotiuduttuamme.
Mikäs muukaan tästä tilanteesta olisi puuttunutkaan kuin migreeni. Näkö meni niin etten nähnyt vauvaa ja Ilkka hoiti kaikki lähtötarkistuksen asiat. Varmasti todella rauhallisin mielin lääkärit Väinön kotiutuivat kun äiti oli tuossa kunnossa! Onneksi isi oli skarppina.

Nyt kolme ja puoli kuukautta synnytyksestä huomaan, että kroppa alkaa antaa periksi kaikelle tälle mitä on ollut ja alkaa toimia "normaalisti". Väsymyksen tunne tulee useammin ja annan sen tulla. Aiemmin paahdoin vain ja väsymystä ei saanut tulla, jotta jaksoi(ompa vaikea selittää tätä tunnetta, mutta parhaani yritin :D) Pystyn käsittelemään asioita enemmän järjellä ja annan itselleni paljon anteeksi.
Paljon auttaa myös se, että tällä viikolla olleessa kehityskontrollissa Väinö sai "puhtaat paperit" ja siellä ei ainakaan näkunut mitään hapenpuutteesta aiheutuneita vammoja <3

Mieli uskomattomalla tavalla suojelee pahimman yli ja myöhemmin voi miettiä, että kuinka sitä niinkin hyvässä kunnossa kaikesta myllerryksestä selvisikään! 

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin huippu-urheilijan sykkeellä 😅!

<3 Kristiina