Sinne se nousee

Katto vielä, niin melkein voi muuttaa 😉

On ollut jännittävät kaksi viikkoa. Viime viikolla tontille tehtiin perustukset, eli valettiin talon pohjan mukaisesti betonit ja niiden sisään raudoitukset. Niistä ensimmäistä kertaa näki fyysisesti ne talon ääriviivat ja rajat. ulkoreunalle tuli routaeristelevy ja sitten maan täyttö.

Kukkakaupan perustustentekoa

Nyt tontilla oleva risukko on vaihtunut huumaavan tuoksuiseen hirsitalon alkuun. Uskomattoman nopeasti talo sitten loppujenlopuksi nousee. Keskiviikkona rekka toi kaksi lavallista hirsitavaraa ja perjantaine oli jo 75% talosta pystyssä! Näppärän näköisesti rekan lavalta nostellaan hirsi kerrallaan paloja paikalleen kuin palapelissä. Tämä(kin) on sellainen asia, jossa luotamme työn oikein mielellämme ammattilaisen käsiin.
 Ensi viikon tehtävälistalla on suihkuttaa homesuoja hirsiin, sillä lopullinen maalipinta tulee vasta keväällä.

Tukilevyt otettiin jo seuraavana päivänä
betonin ympäriltä pois. Nopeasti se
kuivui!

Tontti on niin lähellä meidän nykyistä kotia, että käymme lasten kanssa monta kertaa päivässä siellä ihastelemassa. Mikael keräilee roskia ja "tekee raksahommia". Itseasiassa hän sai Blåkläderiltä omat raksavaatteet, joilla voi huoletta autella. Raksan edistyminen on näille lapsille aivan parasta viihdettä!

Kävin torstaina isomman lapsen sählyreenien aikana vauvan kanssa tontilla. Satoi vettä ja oli jo pimeä, mutta oli vain päästävä vielä illan päätteeksi kurkkaamaan, mikä tilanne siellä on. Yksi työmies vielä kasaili hirsiä.
Siinä sitten seisoin, tihkusateessa ja kylmässä syyssäässä meidän tulevan kodin olohuoneessa. tuntui niin uskomattomalta katsoa ympärille ja miettiä, että täällä me sitten asumme! en voi uskoa <3

Kiitos muuten aivan ihanista kommenteista, joita olen saanut blogistani!
Voitte myös vinkata, jos on jokin raksaan liittyvä asia josta haluatte tarkempaa kirjoitusta tai infoa!

Ihanaa isänpäivää Isit ja kaunista sunnuntaita!

Vaikka tämä kaunis väri onkin, niin lopullinen
pinta tulee olemaan kuultava tumman harmaa

Alakerran olohuoneen ja ruokailutilan ikkunoiden paikat

Tämä kuva on ulko-oven kohdalta. Oikealla on työhuone
ja edessä oikealla keittiö. edessä olevien ikkunoiden välissä on takka.
Vasemmalla oleva iso aukko on liukuoven paikka. Liukuoven takana
on terassi.

Se mikä ei tapa, se vahvistaa

Vai vahvistaako? En ole aivan varma. Muuttanut tämä minua ainakin on. Ajatusmaailmaani on tullut mukaan realismi ja sitä on nyt pikkuhiljaa tajunnut kuinka läheltä se menettäminen meidän perhettä liippasi. Päivittäin mietin sitä, kuinka onnekkaita olemme kun saamme hoitaa vauvaa ja nähdä kuinka hän kasvaa ja kehittyy. Se ajatus tulee kuin märkä rätti vasten kasvoja ja kiskoo maanpinnalle. Oma vauvakuplani on vielä visusti kiinni ja siellä aion pysyäkin niin pitkään kuin vain voin. En tunne väsymystä yöherätyksistä. Herätessä syöttämään tai lohduttamaan itkevää vauvaa, en ole koskaan miettinyt, että voi kun ei tarvitsisi nousta nyt. Olen joka herätyksestä niin onnellinen. Että saan herätä häntä hoitamaan.

Silloin, kun Mikael oli pikkuvauva, vaadin itseltäni aivan liikaa. Tottakai oli eri tilannekin, sillä opiskelin silloin ja kaikki päiväuniajat piti käyttää lukemiseen. Vaadin itseltäni aivan liikoja. Oli oltava heti hyvässä kunnossa fyysisesti. Piti alkaa reenata puolimaratoonille ja mahtua vähintään koko apienempiin vaatteisiin kuin ennen ja kasvattaa vauva niinkuin oppikirjassa sanotaan. Vähän jopa paremmin, jos mahdollista.
Päätin silloin, että seuraavan vauvan kohdalla en tee vauva aikana mitään muuta, kuin olen vauvan kanssa. Kuinkas kävikään. Olen yrittäjä. Tästäkin huolimatta voin sanoa, että olen nauttinut tästä ajasta niin eri tavalla. Otan päiväunia hyvällä omallatunnolla vauvan kanssa. Käyn lenkillä ilman tunnetta siitä, että se olisi suorittamista ja linnoittaudun kotiin vaikka koko päiväksi, jos siltä tuntuu.

Mitä tähän huolen määrään tulee, jota kannan alitajuisesti kokoajan, on taas asia ihan erikseen. 
Kuulen usen lauseen "mitä sä enää murehdit, kaikkihan on nyt hyvin" ja niinhän se onkin. juuri nyt kaikki onkin hyvin, mutten voi olla olematta huolissani, sillä mahdollisuus hapenpuutteen aiheuttamaan vaurioon on edelleen. V:n kehitysseurantakontrolli oli vähän alle neljän kuukauden iässä ja sieltä sain mielenrauhaa ja vauva pelkkiä hyviä uutisia. Mutta silti murehdin ja huolehdin. Olen Äiti.

Näiden kaikkien asioiden läpikäynti omassa päässä ilman "kohtalotoveria" on ollut äärimmäisen raskasta. Tarkoitan kohtalotoverilla sellaista, joka olisi kokenut saman ja käynyt läpi saman.
Olin lähdössä koiramme kanssa lenkille yhtenä iltana, kun huomasin puhelimeeni tulleen viestin. Nimi oli sama kuin asiakkaallani, joka oli hetkeä aiemmin laittanut viestin ja ajattelin hänen laittaneen vielä jonkin tarkennuksen edelliseen. Avasin viestin kuitenkin kesken lenkin ja se ei ollutkaan asiakkaaltani. Se olikin yhdeltä äidiltä, joka kertoi kolme vuotta sitten kokeneen saman kuin me! Hän astui elämääni kuin tilauksesta ja on tunnut minulle valtavan tärkeäksi. On voimaannuttavaa kuulla, että samoista lähtökohdista on ponnistanut ihana terve tyttö <3. Kiitos Johanna <3.

Ps. Tämä on kirjoitus, joka on ollut luonnoksissa jo kolme kuukautta, en vain ole ollut valmis julkaisemaan näitä fiiliksiä.
 Tätä lukiessani ja muokkaillessani ne tunteen tuolta ajalta nousevat todella voimakkaana pintaan. Päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan joka hetkestä nauttien.

<3: Kristiina