vauva-arki

Anturi, joka mittasi sykettä ja happea.
Ja josta vauvalle tuli pieni palovamma, kun anturi oli liian
kauan samassa paikassa :(.

Meidän visiitti kotona jäi kovin lyhyeksi, kun taas piti lähteä lastenosastolle.
Kun pääsimme vauvan syntymän jälkeen pois sairaalasta, niin ehdimme viettää tavallista vauva-arkea vain neljä päivää, Neljä ihanaa päivää, jonka aikana sai vaihtaa vaipat omalla hoitopöydällä, syöttää vauvaa sillojn kun siltä näytti, ilman kellon kyttäämistä ja nukkua koko perhe saman katon alla. Kotiuduimme keskiviikkona ja sunnuntaina aloin kuuntelemaan, että vauvan nenässä rohisee.
Keskiviikkona varasin ajan lastenlääkärille ja siellä minulle sanottiin, että nenässä rohisee maito. Kerroin yskästä, joka vauvalla kuulostaa pahalta, mutta ei lääkäri sitä sen kummemmin noteerannut. Kehotti menemään päivystykseen, jos vauvalla on hengenahdistusta.
Perjantaina aamulla lähdin acutaan ja olin siellä klo 5.00. Siellä lääkäri tutki ja kertoi saman kun edellinen, vaikka jo tomerammin sanoin että olen varma ettei nenässä mene vain maito ja yskä kuulostaa todella pahalta.
No, lopulta teki jo niin pahaa katsoa, kun vauva oli niin kipeä eikä kukaan usko, että varasin jälleen ajan, mutta eri lääkäriasemalle. Istuin Mehiläisen odotusaulassa ja syötin vauvaa. Menin sinne sen verran ajoissa, että ehdin syöttää ennen kun meidän aika on. Lääkäri ilmeisesti kuuli huoneeseensa, että me olimme jo paikalla ja pyysi sisään. Vauva piti ateriastaan kiinni ikenet valkoisina, kun minä marssin määrätietoisesti lääkärin huoneeseen samalla ilmoittaen, ettemme poistu huoneesta ennen kun rouva lääkäri on ottanut meidät tosissaan. Lääkäri kyseli vauvan alkutaipaleesta ja kun kerroin, että meillä oli fetomaternaalivuoto, niin lääkäri sanoikin muistaneensa meidät sairaalalta. "Aa te olette se perhe!". En ole varma, onko se hyvä vai huono että meidän perhe muistetaan vielä kolmen viikon jälkeen sinä "läheltäpiti-perheenä".
Lääkäri tutki ja onneksi otti meidät vakavasti ja laittoi heti lähetteen lasten poliklinikalle.

Menimme suoraa tietä Tayssiin ja olin helpottunut, kun vihdoin vauva saa hoitoa ja helpotusta niin kipeään oloonsa. Polilla tehtiin RSV pikatesti ja se näytti positiivista. Siitä alkoi meidän viikon kestävä sairaalajakso.

RSV on virus, joka on pienille vauvoille vaarallinen ja melkein aina sairaalaseurantaa vaativaa, mutta isommilla se saattaa ilmetä vain flunssana eikä vaadi sairaalahoitoa. Näillä ihan pikkuisilla kun on niin pienet putket, että hengittäminen vaikeutuu pienestäkin. Ja miedän kohdalla oli sekin, että vauva ei ollut vielä edes lasketussa ajassa!

Tuntui niin turhauttavalta olla taas sairaalassa ja kiinni koneissa. Vaikka olin onnellinen että pääsimme viimein hoitoon, niin pettymys tavallisen arjen loppumisesta taas hetkeksi oli suuri.

Tätä seurattiin tarkemmin, kuin
telkkaria koskaan!

Taas oli happisaturaatiokäyrää seurattavana ja pulssi tarkkailun alla. Meille oli jo osastolta tuttua puuhaa käyttää monitoria ja säädellä itse piuhoja. Se tuntui jopa tavallisemmalta, kuin se kotona vauvan hoitaminen. Ihan kuin kotonaolo olisi ollut pitkä viikonloppu viiden tähden hotellissa ja taas paluu arkeen, eli sairaalaan alkoi.
Nyt oli vain hyväksyttävä se, että täällä ollaan ja ei tiedetä kuinka kauan. Ensimmäinen äitienpäiväni kahden pojan äitinä alkoi kumipatjalta sairaalan lattialta, mutta seuraavana toivottavasti paremmissa oloissa!

RSV on virustauti, eli siihen ei ole mitään lääkettä, joka sen tuosta vain parantaisi. Oli vain oloa helpottavia laitteita ja konsteja. Nenästä ja nielusta imettiin limaa tehokkaalla koneella, hengiteltiin keittosuolaspiiraa ja nukuttiin kohotetulla sängyllä
Vauva sai hengityksen avuksi koneen, joka työnsi ilmaa pienellä happilisällä höystettynä viiksien avulla. Tällä koneella saatiin pidettyä vauvan happisaturaatio riittävän korkealla.

Tällä koneella autettiin hapensaannissa ja
hengittämisessä

Ruoka meni nenä-mahaletkulla ja minulla meinasi tästä syystä maidontulo lopahtaa. Käytin kaikki poppakonstit, jotka lisäisivät madontuloa. Hain luontaistuotekaupasta imetysteetä ja marketista alkoholitonta kaljaa. En kehdannut viedä kaljojani osaston yleiseen jääkaappiin, joten nautiskelin ne huoneenlämpöisinä. Kaikkea sitä tekee vauvan riittävän ravinnon takaamiseksi!

Onneksi meillä on hyvä tukiverkosto ympärillä ja monta ihmistä, jotka olivat valmiita meitä auttamaan. Eniten harmitti M:n puolesta, kun arki muuttui taas niin epätasaiseksi. M vietti paljon aikaa minun äidillä ja se vei ajatukset usein pois ikävästä. Välillä M tuli myös sairaalalle meidän kanssa ja pidimme leffailtaa.
I vietti paljon aikaa sairaalalla ja oli ihanaa saada sinne aikuista seuraa. Enää emme jaksaneet tai pystyneet synkistelemään kokoaikaa, vaan saimme onneksi myös huumoria päiviimme. Se auttoi jaksamaan sairaalassaoloajan. Niin monta huonoa vitsiä ja vedet silmissä nauramista.
Niin ja saston hoitajat olivat jälleen kerran aivan huippuja!

Pääsimme kotiin viime perjantaina ja toivon todella, että meidän sairaalajaksot olisi nyt taputeltu!

Aurinkoista viikkoa!
<3: Kristiina

Onneksi olet täällä, etkä hiljaa hiipunut pois.

Ajatukseni ei ollut koskaan, että kirjoitan meidän synnytyskertomusta mihinkään julkisesti. Muistan, kun olin viimeistä päivää töissä ja yksi työkaverini huikkasi minulle: "kirjoitat sitten sinne blogiin oikein rajun synnytyskertomuksen kaikkinen yksityiskohtineen" ja minä siihen nauraen, että en varmasti. Toisaalta, mielummin olisinkin tänne kirjoittanut oikein kunnon stoorin siitä kuinka supisti niin paljon ettei kivulla ollut rajoja ja kuinka ponniostaessa meinasi taju lähteä, kunnes se pieni nyytti oli sylissä ja kaikki olisi hyvin.
Meidän synnytys oli kaikkea muuta. En tuntenut lainkaaan kipua enkä nähnyt pisaraakaan verta. Kaikki tuli niin yllättäen, ettemme olleet varautuneet sinä maanantaina vielä tähän. Kaikki oli aivan kesken.

17.4
Olimme kotona M:n kanssa aamun oikein laiskasti. Olimme yöllä ajaneet kotiin rapujuhlista ja kaikkia väsytti. I lähti aamupäivällä käymään salilla ja me menimme M:n kanssa päikkäreille. Heräsin vähän ennen kun M ja menin sohvalle kourallinen marianneja mukana. Siinä jo vähän ihmettelin, kun vauva ei ollenkaan liiku, vaikka sai aika ison määrän sokeria. Eilisissä juhlissa oli meidän kaveri, jolla laskettuaika vain kolme päivää ennen meitä. Muistin tilanteen eiliseltä, jossa hän kertoi kuinka paljon vauva potkii tiettyyn kohtaan jatkuvasti ja että oliko minulla samanlaista rummutusta mahassa. Vastasin naurahtaen että joo oli, vaikka ajatuksissani mietin, että ei kyllä ollut. Perustelin meidän vauvan hiljaisuuden itselleni sillä, että se olisi jotenkin eripäin mahassa.
Aloin laittautumaan. Olimme sopineet , että menemme illalla syömään yhdessä siskoni perheen kanssa. Siinä pikkuhiljaa alkoi jo vähän enemmän huolestuttamaan kun vauva ei liiku. Olimme juuri lähdössä kotoa koko perhe valmiina, kun sanoin I:lle, että josko menisimme näytille SVO:lle. I on yleensä äärimmäisen rauhallinen ja rauhoittelevainen, mutta ei koskaan vähättele, jos olen huolissani jostakin. Nytkin hän oli heti kanssani samaa mieltä, että näytille mennään, mutta hän pysyi rauhallisena. Automatka tuntui loputtoman pitkältä ja paniikki nosti kokoajan enemmän päätä.
Veimme M:n siskolleni ja lähdimme näytille.
Kätilö laittoin sykeanturit kiinni ja siellä se pieni sydän heti sykki. Ai että sitä onnea ja helpotusta mikä siitä tuli.
Seurailimme sykkeitä ja huomasimme aina supistuksen tullen vauvan sykkeen laskevan. Muistelimme näin olleeen myös M:n synnytyksessä. Meille ei vain tullut mieleen, että nyt ei ole synnytys käynnissä.

Kätilö tuli tyynen rauhallisena sanomaan, että sykekäyrä ei näytä ihan hyvältä ja lääkäri tutkii sen vielä. Lääkäri tutki sen ultralla ja totesi saman. Jälleen yksi tyynen rauhallinen lääkäri, joka ilmoitti meille olevan synnytyssalin valmiina(???) Olin pyörtyä siihen paikkaan, enkä voinut käsittää miksi me menemme synnytyssaliin. Viikkoja vasta 35+5, eikä minua supistele. En halunnut vaihtaa sairaalan vaatteita päälle, vaikka kätilö niin sanoi. Yritin viimeiseen asti, että joku olisi sanonut kaiken olevan hyvin ja että voimme lähteä kotiin.
Synnytyssalissa kätilö sanoi, että vaatteet on vaihdettava ja seurataan vauvan sykkeitä nyt vähän pidempään. Kymmenen minuutin jälkeen kätilö tuli huoneeseen ja kertoi, että on kokeiltava miten vauva kestää supistukset. Näin jo itsekin käyriltä, että vauvan syke romahti heti, kun supistus tuli. Lääkäri tuli huoneeseen ja sanat, jotka hän sanoi ei varmana koskaan unohdu. "Ainoa vaihtoehto on purkaa tämä raskaus ja vauva jatkaa kasvua kohdun ulkopuolella. Valmistellaan leikkaussali kiireelliseen sektioon".
En todella voinut uskoa, että vauvalla on kohdussa noin suuri hätä, kun minulla ei ollut muita tuntemuksia ja sykkeetkin kuului!
Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran kätilö sanoi meille, että "onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa."

Vauva syntyi klo 20.03 ja oli ihanaa kuulla sen pieni hentoinen itku. Sain nähdä vain vilaukselta sen meidän pienen lakananvalkoisen vauvan ennen kun hänet vietiin teho-osastolle verensiirtoon.
Leikkauksessa mukana ollut lääkäri tuli kertaamaan tapahtumia minulle heräämöön. Ihmettelin kun hänkin toisti saman kun kätilö ennen leikkausta, "Onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa". 
Vauvan HB oli vain 41 kun hän syntyi. Syy vauvan liikkumattomuuteen oli harvinainen, kohtalokas ja salakavala fetomaternaali verenvuoto, eli vauvan punasolut virtasivat pikkuhiljaa istukan kautta minuun ja vauvan voimat hiipuvat hiljalleen. Yhden lääkärin sanoin: "lottovoitto huonossa lotossa", eli ei kovin yleinen onneksi.

Sain ennen osastolle siirtymistäni käydä katsomassa vielä vauvaa. Siellä hän makasi keskoskaapissa happinaamari naamalla ja valmiina taistelemaan. Voi luoja hän oli niin pieni ja hauraan näköinen.
Taas teho-osastolla parinkin hoitajan suusta kuulen saman lauseen, "Onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa".

Olin eri osastolla kun vauva. Osastolta vauvan luokse teholle oli todella pitkä matka. Pääsin sinne vain, jos joku minut sinne vei. Vietimme päivät teholla ja menimme hetki kerrallaan eteenpäin. Saatoin nukahtaa käsi keskoskaapin aukosta vauvaa silittäen. Saatoin itkeä ihan vain sitä, että ne pienet varpaat heiluvat ja käsi tarttuu niin tiukasti sormen ympärille. Vauva on siinä.

Yritin jokaiselta hoitajalta ja lääkäriltä lypsää tietoa, että vauva olisi täysin terve. Eri lausevalinnoilla ja sanamuodoilla koitin saada edes vähän toiveikkaamman lauseen kun että "vauva voi olosuhteisiin nähden hyvin" Se ei riittänyt minulle. Vaikka tiesin, ettei kukaan voi sanoa edes terveenä syntyneestä lapsesta, että mitään ei ole. Luin muka lääkäreiden ja hoitajien kasvoilta ilmeistä meidän vauvan voinnin. Saatoin tulkita lääkärin katseen ennen yhtäkään sanaa ja pelästyä suunnattomasti.

Lääkäri kävi synnytyksestä seuraavana päivänä meidän kanssa tapahtumia läpi ja mitä kaikkia toimenpiteitä vauvalle on tehty ja mitä tullaan tekemään. Hän toisti myös saman lauseen "Onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa". Siinä lääkärin kerratessa, kuinka olimme tullut juuri viimehetkellä sairaalaan ja kaikki oli niin lähellä päättyä kamalimmalla mahdollisella tavalla ymmärsin vasta tilanteen vakavuuden ja syyn kaikkien toistamalle lauseelle. Lääkäri lohdutti silmät kosteina kun tilanteen tajuttuani murruin täysin. En voinut käsittää, että mikä meidät sai lähtemään sairaalaan ja olin niin kiitollinen sille lääkärille, joka teki leikkauspäätöksen niin nopeasti. Pelasti meidän vauvan.

Teholla vietimme muutamia päiviä ja sitten vauva siirtyi osastolle LO5. Sekä teholla, että osastolla olevat hoitajat olivat aivan ihania ja olen kiitollinen joka ainoalle lääkärille ja hoitajalle, joka meidän pientä taistelijaa siellä hoiti. Vauva sai omahoitajan, joka teki meidän sairaalassaoloajasta siedettävämmän ja loi uskoa sille, että tästä selvitään. Hän vaihtoi työvuorojaan teholta "oman potilaansa luo", eli meidän vauvan huoneeseen. Olin niin otettu ja tuska jättää oma pieni yöksi eroon meistä oli ehkä vähän pienempää, kun hoitamassa oli joku jo tutuksi tullut. Osastolla tutustuimme muihin perheisiin ja se teki ajasta myös siedettävämpää. Samoja ajatuksia, sama tilanne ja kova huoli. Iltaisin puoleenyöhön saakka sairaalassa vauvan luona vietetty aika oli hurjan raskasta, mutta kun huoneessa oli aina juttuseuraa, oli se sen myötä helpompaa.

Nyt vauva on kotona ja meidän tavallinen arki alkaa! Kontrolliseurantaa joissain asioissa vielä tulee, mutta nyt kaikki näyttää oikein hyvältä. Onneksi meillä oli suojelusenkeli matkassa <3
Istuin vauva sylissä osaston keinutuolissa ja katselin ikkunasta. Siitä leijaili ihan hiljaa edestakaisin pieni vitivalkoinen höyhen.

Toivottavasti meidn tarina ei säikäytä odottavia äitejä. Haluan muistuttaa, että liikelaskentaa kannattaa tehdä ja aina jos siltä tuntuu, niin mennä SVO:lle näytille. Mielummin sata turhaa käyntiä, kun yksi liian myöhään<3.

<3: Kristiina ja vauva