Onneksi olet täällä, etkä hiljaa hiipunut pois.

Ajatukseni ei ollut koskaan, että kirjoitan meidän synnytyskertomusta mihinkään julkisesti. Muistan, kun olin viimeistä päivää töissä ja yksi työkaverini huikkasi minulle: "kirjoitat sitten sinne blogiin oikein rajun synnytyskertomuksen kaikkinen yksityiskohtineen" ja minä siihen nauraen, että en varmasti. Toisaalta, mielummin olisinkin tänne kirjoittanut oikein kunnon stoorin siitä kuinka supisti niin paljon ettei kivulla ollut rajoja ja kuinka ponniostaessa meinasi taju lähteä, kunnes se pieni nyytti oli sylissä ja kaikki olisi hyvin.
Meidän synnytys oli kaikkea muuta. En tuntenut lainkaaan kipua enkä nähnyt pisaraakaan verta. Kaikki tuli niin yllättäen, ettemme olleet varautuneet sinä maanantaina vielä tähän. Kaikki oli aivan kesken.

17.4
Olimme kotona M:n kanssa aamun oikein laiskasti. Olimme yöllä ajaneet kotiin rapujuhlista ja kaikkia väsytti. I lähti aamupäivällä käymään salilla ja me menimme M:n kanssa päikkäreille. Heräsin vähän ennen kun M ja menin sohvalle kourallinen marianneja mukana. Siinä jo vähän ihmettelin, kun vauva ei ollenkaan liiku, vaikka sai aika ison määrän sokeria. Eilisissä juhlissa oli meidän kaveri, jolla laskettuaika vain kolme päivää ennen meitä. Muistin tilanteen eiliseltä, jossa hän kertoi kuinka paljon vauva potkii tiettyyn kohtaan jatkuvasti ja että oliko minulla samanlaista rummutusta mahassa. Vastasin naurahtaen että joo oli, vaikka ajatuksissani mietin, että ei kyllä ollut. Perustelin meidän vauvan hiljaisuuden itselleni sillä, että se olisi jotenkin eripäin mahassa.
Aloin laittautumaan. Olimme sopineet , että menemme illalla syömään yhdessä siskoni perheen kanssa. Siinä pikkuhiljaa alkoi jo vähän enemmän huolestuttamaan kun vauva ei liiku. Olimme juuri lähdössä kotoa koko perhe valmiina, kun sanoin I:lle, että josko menisimme näytille SVO:lle. I on yleensä äärimmäisen rauhallinen ja rauhoittelevainen, mutta ei koskaan vähättele, jos olen huolissani jostakin. Nytkin hän oli heti kanssani samaa mieltä, että näytille mennään, mutta hän pysyi rauhallisena. Automatka tuntui loputtoman pitkältä ja paniikki nosti kokoajan enemmän päätä.
Veimme M:n siskolleni ja lähdimme näytille.
Kätilö laittoin sykeanturit kiinni ja siellä se pieni sydän heti sykki. Ai että sitä onnea ja helpotusta mikä siitä tuli.
Seurailimme sykkeitä ja huomasimme aina supistuksen tullen vauvan sykkeen laskevan. Muistelimme näin olleeen myös M:n synnytyksessä. Meille ei vain tullut mieleen, että nyt ei ole synnytys käynnissä.

Kätilö tuli tyynen rauhallisena sanomaan, että sykekäyrä ei näytä ihan hyvältä ja lääkäri tutkii sen vielä. Lääkäri tutki sen ultralla ja totesi saman. Jälleen yksi tyynen rauhallinen lääkäri, joka ilmoitti meille olevan synnytyssalin valmiina(???) Olin pyörtyä siihen paikkaan, enkä voinut käsittää miksi me menemme synnytyssaliin. Viikkoja vasta 35+5, eikä minua supistele. En halunnut vaihtaa sairaalan vaatteita päälle, vaikka kätilö niin sanoi. Yritin viimeiseen asti, että joku olisi sanonut kaiken olevan hyvin ja että voimme lähteä kotiin.
Synnytyssalissa kätilö sanoi, että vaatteet on vaihdettava ja seurataan vauvan sykkeitä nyt vähän pidempään. Kymmenen minuutin jälkeen kätilö tuli huoneeseen ja kertoi, että on kokeiltava miten vauva kestää supistukset. Näin jo itsekin käyriltä, että vauvan syke romahti heti, kun supistus tuli. Lääkäri tuli huoneeseen ja sanat, jotka hän sanoi ei varmana koskaan unohdu. "Ainoa vaihtoehto on purkaa tämä raskaus ja vauva jatkaa kasvua kohdun ulkopuolella. Valmistellaan leikkaussali kiireelliseen sektioon".
En todella voinut uskoa, että vauvalla on kohdussa noin suuri hätä, kun minulla ei ollut muita tuntemuksia ja sykkeetkin kuului!
Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran kätilö sanoi meille, että "onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa."

Vauva syntyi klo 20.03 ja oli ihanaa kuulla sen pieni hentoinen itku. Sain nähdä vain vilaukselta sen meidän pienen lakananvalkoisen vauvan ennen kun hänet vietiin teho-osastolle verensiirtoon.
Leikkauksessa mukana ollut lääkäri tuli kertaamaan tapahtumia minulle heräämöön. Ihmettelin kun hänkin toisti saman kun kätilö ennen leikkausta, "Onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa". 
Vauvan HB oli vain 41 kun hän syntyi. Syy vauvan liikkumattomuuteen oli harvinainen, kohtalokas ja salakavala fetomaternaali verenvuoto, eli vauvan punasolut virtasivat pikkuhiljaa istukan kautta minuun ja vauvan voimat hiipuvat hiljalleen. Yhden lääkärin sanoin: "lottovoitto huonossa lotossa", eli ei kovin yleinen onneksi.

Sain ennen osastolle siirtymistäni käydä katsomassa vielä vauvaa. Siellä hän makasi keskoskaapissa happinaamari naamalla ja valmiina taistelemaan. Voi luoja hän oli niin pieni ja hauraan näköinen.
Taas teho-osastolla parinkin hoitajan suusta kuulen saman lauseen, "Onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa".

Olin eri osastolla kun vauva. Osastolta vauvan luokse teholle oli todella pitkä matka. Pääsin sinne vain, jos joku minut sinne vei. Vietimme päivät teholla ja menimme hetki kerrallaan eteenpäin. Saatoin nukahtaa käsi keskoskaapin aukosta vauvaa silittäen. Saatoin itkeä ihan vain sitä, että ne pienet varpaat heiluvat ja käsi tarttuu niin tiukasti sormen ympärille. Vauva on siinä.

Yritin jokaiselta hoitajalta ja lääkäriltä lypsää tietoa, että vauva olisi täysin terve. Eri lausevalinnoilla ja sanamuodoilla koitin saada edes vähän toiveikkaamman lauseen kun että "vauva voi olosuhteisiin nähden hyvin" Se ei riittänyt minulle. Vaikka tiesin, ettei kukaan voi sanoa edes terveenä syntyneestä lapsesta, että mitään ei ole. Luin muka lääkäreiden ja hoitajien kasvoilta ilmeistä meidän vauvan voinnin. Saatoin tulkita lääkärin katseen ennen yhtäkään sanaa ja pelästyä suunnattomasti.

Lääkäri kävi synnytyksestä seuraavana päivänä meidän kanssa tapahtumia läpi ja mitä kaikkia toimenpiteitä vauvalle on tehty ja mitä tullaan tekemään. Hän toisti myös saman lauseen "Onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa". Siinä lääkärin kerratessa, kuinka olimme tullut juuri viimehetkellä sairaalaan ja kaikki oli niin lähellä päättyä kamalimmalla mahdollisella tavalla ymmärsin vasta tilanteen vakavuuden ja syyn kaikkien toistamalle lauseelle. Lääkäri lohdutti silmät kosteina kun tilanteen tajuttuani murruin täysin. En voinut käsittää, että mikä meidät sai lähtemään sairaalaan ja olin niin kiitollinen sille lääkärille, joka teki leikkauspäätöksen niin nopeasti. Pelasti meidän vauvan.

Teholla vietimme muutamia päiviä ja sitten vauva siirtyi osastolle LO5. Sekä teholla, että osastolla olevat hoitajat olivat aivan ihania ja olen kiitollinen joka ainoalle lääkärille ja hoitajalle, joka meidän pientä taistelijaa siellä hoiti. Vauva sai omahoitajan, joka teki meidän sairaalassaoloajasta siedettävämmän ja loi uskoa sille, että tästä selvitään. Hän vaihtoi työvuorojaan teholta "oman potilaansa luo", eli meidän vauvan huoneeseen. Olin niin otettu ja tuska jättää oma pieni yöksi eroon meistä oli ehkä vähän pienempää, kun hoitamassa oli joku jo tutuksi tullut. Osastolla tutustuimme muihin perheisiin ja se teki ajasta myös siedettävämpää. Samoja ajatuksia, sama tilanne ja kova huoli. Iltaisin puoleenyöhön saakka sairaalassa vauvan luona vietetty aika oli hurjan raskasta, mutta kun huoneessa oli aina juttuseuraa, oli se sen myötä helpompaa.

Nyt vauva on kotona ja meidän tavallinen arki alkaa! Kontrolliseurantaa joissain asioissa vielä tulee, mutta nyt kaikki näyttää oikein hyvältä. Onneksi meillä oli suojelusenkeli matkassa <3
Istuin vauva sylissä osaston keinutuolissa ja katselin ikkunasta. Siitä leijaili ihan hiljaa edestakaisin pieni vitivalkoinen höyhen.

Toivottavasti meidn tarina ei säikäytä odottavia äitejä. Haluan muistuttaa, että liikelaskentaa kannattaa tehdä ja aina jos siltä tuntuu, niin mennä SVO:lle näytille. Mielummin sata turhaa käyntiä, kun yksi liian myöhään<3.

<3: Kristiina ja vauva