Se mikä ei tapa, se vahvistaa

Vai vahvistaako? En ole aivan varma. Muuttanut tämä minua ainakin on. Ajatusmaailmaani on tullut mukaan realismi ja sitä on nyt pikkuhiljaa tajunnut kuinka läheltä se menettäminen meidän perhettä liippasi. Päivittäin mietin sitä, kuinka onnekkaita olemme kun saamme hoitaa vauvaa ja nähdä kuinka hän kasvaa ja kehittyy. Se ajatus tulee kuin märkä rätti vasten kasvoja ja kiskoo maanpinnalle. Oma vauvakuplani on vielä visusti kiinni ja siellä aion pysyäkin niin pitkään kuin vain voin. En tunne väsymystä yöherätyksistä. Herätessä syöttämään tai lohduttamaan itkevää vauvaa, en ole koskaan miettinyt, että voi kun ei tarvitsisi nousta nyt. Olen joka herätyksestä niin onnellinen. Että saan herätä häntä hoitamaan.

Silloin, kun Mikael oli pikkuvauva, vaadin itseltäni aivan liikaa. Tottakai oli eri tilannekin, sillä opiskelin silloin ja kaikki päiväuniajat piti käyttää lukemiseen. Vaadin itseltäni aivan liikoja. Oli oltava heti hyvässä kunnossa fyysisesti. Piti alkaa reenata puolimaratoonille ja mahtua vähintään koko apienempiin vaatteisiin kuin ennen ja kasvattaa vauva niinkuin oppikirjassa sanotaan. Vähän jopa paremmin, jos mahdollista.
Päätin silloin, että seuraavan vauvan kohdalla en tee vauva aikana mitään muuta, kuin olen vauvan kanssa. Kuinkas kävikään. Olen yrittäjä. Tästäkin huolimatta voin sanoa, että olen nauttinut tästä ajasta niin eri tavalla. Otan päiväunia hyvällä omallatunnolla vauvan kanssa. Käyn lenkillä ilman tunnetta siitä, että se olisi suorittamista ja linnoittaudun kotiin vaikka koko päiväksi, jos siltä tuntuu.

Mitä tähän huolen määrään tulee, jota kannan alitajuisesti kokoajan, on taas asia ihan erikseen. 
Kuulen usen lauseen "mitä sä enää murehdit, kaikkihan on nyt hyvin" ja niinhän se onkin. juuri nyt kaikki onkin hyvin, mutten voi olla olematta huolissani, sillä mahdollisuus hapenpuutteen aiheuttamaan vaurioon on edelleen. V:n kehitysseurantakontrolli oli vähän alle neljän kuukauden iässä ja sieltä sain mielenrauhaa ja vauva pelkkiä hyviä uutisia. Mutta silti murehdin ja huolehdin. Olen Äiti.

Näiden kaikkien asioiden läpikäynti omassa päässä ilman "kohtalotoveria" on ollut äärimmäisen raskasta. Tarkoitan kohtalotoverilla sellaista, joka olisi kokenut saman ja käynyt läpi saman.
Olin lähdössä koiramme kanssa lenkille yhtenä iltana, kun huomasin puhelimeeni tulleen viestin. Nimi oli sama kuin asiakkaallani, joka oli hetkeä aiemmin laittanut viestin ja ajattelin hänen laittaneen vielä jonkin tarkennuksen edelliseen. Avasin viestin kuitenkin kesken lenkin ja se ei ollutkaan asiakkaaltani. Se olikin yhdeltä äidiltä, joka kertoi kolme vuotta sitten kokeneen saman kuin me! Hän astui elämääni kuin tilauksesta ja on tunnut minulle valtavan tärkeäksi. On voimaannuttavaa kuulla, että samoista lähtökohdista on ponnistanut ihana terve tyttö <3. Kiitos Johanna <3.

Ps. Tämä on kirjoitus, joka on ollut luonnoksissa jo kolme kuukautta, en vain ole ollut valmis julkaisemaan näitä fiiliksiä.
 Tätä lukiessani ja muokkaillessani ne tunteen tuolta ajalta nousevat todella voimakkaana pintaan. Päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan joka hetkestä nauttien.

<3: Kristiina